Käytännössä oon siis päättömänä juossu paikasta toiseen. Autokoulu vie yllättävän paljon aikaa. Käytännössä kerkiän käymään koulussa, syömään vitusti liikaa, autokoulussa, sillon tällön salilla ja liian harvoin reeneissä. Viälä lisäks lähettiin viime Sunnuntaina käymään Tukholmassa, joka haukkas multa kaks koulupäivää, eli ilmeisesti mun pitäis tehä jotain koulunkin eteen. Kun itekkään tietäis mistä tollekin kaikelle löytäis aikaa.
Kilpikonnulikin nukku pois pari viikkoo sitten. Vaikka se olikin 'vaan' ympäriinsä kolisteleva kilpi. Oli se kilpi mulle kovin rakas, ja on edelleen tosi hassua olla mun huoneessa kun kukaan ei kolistele terran lasiseiniä päin. Haudattuani mun pikkusen olin ihan varma että haluan 'uuden kaverin', mutta enää en ees tiedä haluanko korvata mun pikkusta toisella pikkusella.. No se kilpikonnasta.. kirjotan ehkä myöhemmin asiasta lisää, kun ei tartte nieleskellä tollasta pattia kurkussa..
Musta on pitkään tuntunu että jotain puuttuu.
Mää oon tosi etuoikeutettu ja tiiän sen kyllä. Mullon ihanat vanhemmat, koiria, ruokaa, sänky, koti, koulu, kavereita, ystäviä .. Mut silti musta tuntuu että osa, kellä ei välttämättä oo kaikkee sitä mitä mulla, on paljon onnellisempia kun mää. Sanokaa vaan mua kermaperseeks joka ei tyydy mihinkään, mutta tässon nyt kyse jostain, mitä en itekkään ymmärrä.
Ei mua oo koskaan vaivannu yksin olo, mää tykkään kyllä olla yksinänikin. Mutta musta tuntuu että kaikki kulkee niin hymy naamalla ja joku parempi puolisko kainalossa kaupungilla vastaan, että mua hävettää kulkee sielä seassa.Varsinkin yksin.
Mullon maailman parhaat kaverit ja ystävät, eikä kyse oo oikeestaan siitäkään että mulla ei olis ketään kelle jutella. Ongelma on siinä että mää en tiedä mikä mua surettaa. Tai ehkä mää tiedän vähän sitäkin, mutta se on jotain mitä muut ei voi ymmärtää, jos selittäisin saisin oletettavasti kommentteja olevani kateellinen, kiittämätön tai yleisesti tottunut liian hyvään. Ehkä mää vähän oonkin noita kaikkia. Minkä mä itelleni voin?
Ehkä joku osaa rivienvälistä tulkita asioista jotain. Ehkä ei. Jos osaatte tulkita, kertokaa toki mullekkin. Koska mää en todellakaan tiedä.
Yhtenä päivänä oon onnellisin kaikista. Seuraavana päivänä vaan itkettää. Sitten saattaa mennä kaks päivää, että oon kun Naantalin aurinko, ja sitten mahollisesti viikko menee taas itsesäälissä ja tuskassa kieriessä. Mikä minuu vaivaa?
Kesätöistäkään ei oo kuulunu mitään hyvää. Eli todennäkösesti mun kesäkin menee samanlailla kun tää Perjantai 13. : köyhänä (henkisesti ja rahallisesti), yksin ja musiikin kanssa.
Ei niin iloista vklp
~Sanna
