.. Että oon taas kipee. Kyllä. Noin miljoonannenkolmenkymmenennen kerran tän kesän ja syksyn aikana. Luojalle kiitos etten oo tällä kertaa angiinassa. Tosin ehkä vielä ärsyttävämmässä yskän ja nuhan ja kuumeen ja päänsäryn sekotuksessa. Oih!
En oo viikkoon päässy tekeen mitään liikunnallista. Pysäkiltä kotiin kävelyn ja koiran satunnaisen kusettamisen lisäksi. En mitään. Läski kriisi iskee joka päivä, yleensä klaaraan sen lähtemällä tappolenkille. Mutta mitäs nyt kun ei pääse tappolenkille. No.. mitäpä muutkaan kun SYÖN sen pois. Suklaata, pullaa, leipää, karkkia, limsaa, ruokaa, karjalanpiirakoita, juustoo, keksejä .... Toi lista on loputon. Ja kaikkia noista oon kiskonut niinkun 10x päivän saantisuosituksen JOKA PÄIVÄ tällä viikolla. Oon lihonut varmaan sen 10 kiloo. Tälläkin hetkellä syön.
Mikä siinä on ettei ihminen syö vaan kun on tarve sille. Eihän me käydä vessassakaan muutakun sillon kun on tarve. Ei kukaan sielä huvikseen käy istumassa. Mutta mikä siinä on että syödä pitää sillonkin kun ei tarvis? Aattelin pohtia tätä asiaa vaikka lakupussin äärellä.
Ei oo löytynyt vieläkään vastausta. Pitää varmaan syyä vielä vaikka suklaata tähän niin jos sitten löytyis? Voiko joku lähettää vaikka Gillian McKeithin tänne? Tai voisko joku ottaa multa pankkikortin pois niin en sais syötyä kaikkee tätä. Arvostaisin apuanne. Kiitos.
Kuvat tarjos tänäänkin weheartit.com. Kuolkaa kuolaanne. Mä ainakin kuolen. Tekee mieli donitsia.
Tämän postauksen myötä lupaan olla koko ens viikon syömättä mitään paskaa. Tästä tulee vaikeeta koska koeviikko lähestyy taas.. Toverit. Jemina,Aino,Jossu,Turkia: Kaikki vahtikaa etten käy kahvilassa. Ja pakottakaa mut lenkille. Kiitos!
Ennen kuin kielipoliisit saapuvat paikalle niin tiedän, että otsikkoni ei ole kieliopillisesti täysin oikein.
Tiistai ja aamuhypärit. En oo sillon kaiken fiksuimmillani. Puhuin Ainon kanssa ihmisten erilaisista toiminta tavoista opiskellessa. Jep. Lukiolaiset. Mistä muustakaan me juteltais? Kyseisen keskustelun aikana totesin sitten että niin jokainen on niin erilaisia opiskelun ja kaiken muunkin kanssa. Eikä se olis missään määrin edes kivaa että kaikki oltais ihan kopioita toisistamme. Mutta ite ainakin oon yrittäny jokaselta tapaamaltani ihmiseltä oppia jotain. Myös niiltä kenen kanssa ei oo synkannut.
Kaikillahan meillä on ihmisiä ketä ei vaan voida sietää. Ja mikäs sen hauskempaa kun hyvässä seurassa päivitellä tän ihmisen touhuja. Kaikki me tehdään sitä. Joku on vaan niin niin ärsyttävä ja vastenmielinen koska hän tekee sitä ja tätä. Kyllä. we've all been there. On both sides.
P*skanjauhaminen on tyhmää. Mutta niiin kivaa. Mutta, koska olen fiksu lukiolainen, niin koitan oppia niistäkin tuokioista jotain. Ja jokasesta niistä ärsyttävästä ihmisestä. Jokasella on luonteensa. Hyvät puolet ja huonot puolet. Joistain ihmisistä vaan kieltäytyy näkemästä niitä hyviä, mutta se ei ole tässä nyt se idea. Vaan se että ne huonot puolet. Mää yleensä teen itekin niitä kaikkia. Oon siis yrittänyt lypsää itestäni ärsyttäviä tapoja pois, sitä mukaa mitä niihin törmään.
Pointtihan on siis se etten tajunnu ennen viime vuotta että jos tapaisin itteni jossain, niin hyvin suurella todennäkösyydellä leimaisin itteni mitä imartelevammilla lisänimillä. Enkä missään nimessä tutustuis tohon kusipäähän kyllä.
Ajattelin listata tähän nyt muutaman asian millä oon koittanut vuoden aikana saada ittestäni vähän parempaa ystävää.
1. "Miten sulla menee?"
Tää on piirre mikä ihmisissä mua ärsyttää ehkä eniten. Ja itsekkin siis olen tähän sortunut. Aikalailla koko elämäni. Eli ittestänsä pölöttämiseen. Mua ainakin kiinnostaa oikeesti mitä mun kavereille ja ystäville ja sukulaisille kuuluu, ja mitä niitten elämässä tapahtuu. Mutta eihän ne sitä tiedä jos en kysy miten niillä menee. En mä saa niistä sitä tietoo irti sillä että kerron heti villeimmät uutiset omasta elämästäni. Eikä pelkästään se kysyminen vaan se, ettei ihmisiä välttämättä oikeesti kiinnosta miten sun parhaalla ystävälläs menee. , ja että ihminen oikeesti tarkottaa mitä sanoo.
Älä kuitenkaan innostu liikaa. Ihan omakohtasta kokemusta siitä että maksimi aika mitä sai olla omassa rauhassa oli 5 min. Sen verran usein joku kyseli että mitä teen ja miten mulla menee. Ei mun fiilikset ihan hirveesti muutu viidessä minuutissa. Kohtuus kaikessa!
En halua että kukaan mun läheinen ajattelee musta noin!
Eli oon yrittänyt kysyä kavereilta miten niillä menee. Ja ihan kiitettävästi tässä onnistunutkin.
2. Joka askeleen selittämättä jättäminen
Tää on sellanen, mikä on ehkä lujimpaa osunu kun joku on tästä kaveriporukassa joskus avautunut. Koska oon itse tehnyt tätä niin paljon.
Hienoo että oot löytänyt juttukaverin, mutta trust me, se ei halua tietää minuutin välein miten sulla menee. Eikä siinä selosta vaan, mutta vastaus saattaa jäädä uupuun. Äläkä loukkaannu tästä. Itsekkin monta bussimatkaani yksityiskohtaisesti jollekkin selittäneenä; se ei välttämättä tarkota että sulle ollaan vihasia jossei sun joka viestiis kommentoida jotain.
Eli en selitä kaikkea kaikesta jollekkin. Niitä ei välttämättä kiinnosta. Räpiköin.
3. Kaikki ihmiset ei välttämättä oo aina mun takia vittuuntuneita
Mulle vaikein. Juontaa juurensa peruskoulusta. Jos joku on väsynyt ja kärttynen. Se ei välttämättä ole juuri minun takiani. Koitan siis olla vastaisuudessa kehittämättä parhaiden kavereideni kanssa draamaa turhasta.
Tää on paha. Oon yrittänyt kyllä painaa asioita villasella. Mutta kun asioihin olis aina niin kiva tarttua ja leikkiä vähän drama queeniä. Mutta. I'll try my best.
Asiaan jossainmäärin liittymätöntä musiikkia, mutta ah niin monta vuotta mukana roikkunut.
Voisin listata näitä asioita loppu yön. Lienee ehkä viisainta lopettaa ennenkö mut leimataan vielä pahemmaks bitchiks. Mulla on ihan asiallinen viesti mitä yritän sanoo. Lähinnä se klisee että kaikessa on jotain hyvää. Mulla meni kauan tajuta mitä hyvää on niissä ihmisissä kenen kanssa mun kemiat ei vaan kohtaa. Koin kuitenkin älyyntymisen.
Kato jokanen niistä tavoista mitkä sua ärsyttää siinä tietyssä ihmisessä, ja koita muuttaa niitä samoja asioita ittessäs ja tehä ittestäs näin vähän vähemmän ärsyttävää. Mää oon yrittäny. Voitte kysyä mun kavereilta miten oon onnistunut. Tuskin kukaan on ees tajunnut eroo. Mutta mulla on itelläni vähän parempi omatunto.
miks niin paljon vihaa purkautuu niin pienes miehes.
Samal halusin puolustaa ja auttaa sua jatkaan
oltiin kuitenki tultu rinta-rinnan jo niin pitkän matkaa.
...
Sit alko se 5 vuotta mitä toivon ei olis ollu
Herran suojas tarjol paljon tasaisempi polku
se sattu muhun sairaasti kun mä tiesin et sä kärsit.
...
Mä elin siin pelos, et koht et oo elos
Tänää ollu jotenki vähä mollivoittonen päivä. Päässä pyöriny kaikenlaista. Syvällistä ystävyydestä ja siitä että mikkä on ystävän velvollisuuksii. Ja vähän vähemmän syvällistä mm siitä, että huomenna pitäis pelata, ja musta tuntuu että se päättyy lanssiin koska kunto ei riitä.
Välillä musta tuntuu että ihmiset ja sosiaalisuus tappaa mut ja aiheuttaa vaa harmii. Välillä taas siltä etten voi tehä mitää ilma tiettyi ihmisii. En tiedä onko tässä mitään järkee että yritän pukee tätä sanoiks.
Kavereille pystyy puhuun oikeestaan mistä vaan. Ainakin pitäis pystyy puhuun. Mutta mitä jos ei pystykkää? Jos tuntuu siltä et se kaverisuhde on vaan sitä että antaa, mutta ei saa mitään takasin? Kuinka kauan pitää oottaa ennenku saa poistuu paikalta? Oonko mää hirviö jos teen niin?
Jos kaverilla on tiettyi ongelmia, ja mä tiedän ne. Niin tuleeko mun tehä jotain näitten ongelmien eteen? Siis sellasten jolle en pysty omalla tekemiselläni vaikuttaan. Se että se ongelma on jotain syvempää kun kaverin vaate- tai poikaystäväongelmat? Jos ei puhuta vaa siitä että kaverilla on paha mieli. Vaan se että sillä on oikeesti paha olla. Ja tietää että se syö sitä ihmistä. Mutta et vaan pysty auttaan mitenkään? Onko ystävän velvollisuus ilmottaa tästä johonkin, silläkin uhalla että se ystävyyssuhde kariutuis ja se toinen henkilö joutuis kenties jopa vaikeuksiin tästä. Mutta että sillä loppujen lopuks olis hyvät seuraukset ja asiat paranis?
Mää oon niin kahen vaiheilla. Molemmissa noista asioista. Mun oma pää ei kykene enää tekeen enempää päätöksiä. Vois kai sanoo että mun elämä on tällähetkellä jonkilaisessa käännekohassa. Niin moni asia muuttuu, niin radikaalisti. Mutta silti taas kaikki on sitä samaa vanhaa. Ja mä voisin valita sen kaiken saman vanhan, se olis niin helppoa nyt. Mutta joutuisinko mä kuitenkin tekeen nää kaikki valinnat uudestaan myöhemmin?
Oon koittanu ettii vastauksii kaikkialta. Oikeesti, kaikkialta. Toisilta kavereilta, salilta, lenkiltä, musiikista, Raamatusta, aikuisilta, koirilta, kissoilta, kirjoilta, ruuasta.. Mikään ei tunnu aukeevan. Ehkä mää oon taas vaan ite tehny tästä itelleni ongelman. Tai oonkin varmaan. Kyllähän joku varmaan pystyiskin oleen ajattelematta tätä kaikkee ja antaa elämän vaan mennä omalla painollaan. Mutta mun pää ja luonne ei vaan toimi noin.
Mun on pakko tehdä ite omat päätökseni, mää otan kaiken monesti liiankin henkilökohtasesti ja pohdin asioita. Monien ihmisten 'vaikeudet' muuttuu munkin vaikeuksiks. Toisaalta en anna minkään vaikuttaa muhun mitenkään, mutta silti kaikki muut vaikuttaa muhun kokoajan ja kaikessa. Mun pää on aika lähellä umpisolmua tällähetkellä. Ehkä siks oonkin nukkunu yhestä lähtien koko iltapäivän ja illan. Ehkä meen nukkuun vähän lisää. Jos ratkasut löytyyki unesta.
Tänään koitti se päivä mitä mää oon niin monta vuotta suunnitellut.
Oli nimittäin aika istua kampaajan tuoliin ja sanoo että olis tarkotus päästä eroon tästä letistä.
Ja mun luottokampaaja teki työtä käskettyä.
Enkä ees itkeny, vaikka isoisoiso määrä hiuksia tippuili lattialle.
Enkä pettyny mun kampaajaan taaskaan.
Ja oon niin fiiliksissä näistä hiuksista että oli pakko päästä kirjottaan HETI, ilman hyvälaatusia kuvia. Saatte tyytyä samsungin varmaan laatuun.
Muutos on melekonen, mutta oikeen mieluinen! Veljeni jopa totes että näytän Jennifer Lawrencelta. En sentään.
Nää saa väännettyä vaikka irokeesiks. Ja voin luvata että pitkät ei tuu takasin ihan hetkeen. ei sillä että se olis edes mahdollista.
Ajattelin että kerään kokoelman mun kaikista hiustyyleistä mun elämän varrelta, mutta tajusin että eipä niitä oo paljoo ollut. Joskus 2 luokalla olin raju ja leikkasin polkkatukan. Sekin kasvatettiin kyllä heti pois. Muuten on vaihtunut lähinnä otsatukka.
Tää on se perusidea miltä mun hiukset on aina näyttäny. Oikeesti. AINA.
Ehkä radikaalein juttu mitä ikinä oon hiuksilleni tehny ennen tätä päivää oli toi pinkki ottapiiska ja mustat aluhiukset. Tykkäsin sillon tosi paljon. Enää en usko että värjäisin vastaavia.
suora ottis.
vähän vinompi ottis, jonka leikkasin muuten kaverilla yöllä kynsisaksilla. Kannattiko?
pitkä etupiiska.
Poof.
Ja siis kyllä. Näin persoonattomat mun hiukset on aina ollut. Koska mulla ei oo ollu ballsseja tehdä niille mitään. Noista pinkeistäkin kuuli niin paljon yläasteella kaikenlaista, että olis sillon tehny mieli vaan vajota maan alle.
Nyt on ihanaa kun on vähän enemmän omannäköset hiukset. Ihanaa! Ja joku nimeltämainitsematon Konsta voisi tässä joku päivä raahata itsensä kuvailemaan kanssani että saan päiviteltyä vähän tarkempia kuvia teille! :)
Mikäli kun konstaa ei kiinnosta niin vapaaehtosia voi huudella, jos kuvailu seura kelpaa!
Vois mennä paremminkin, mutta vois mennä paljon huonomminkin. Ei mulle koskaan tapahdu mitään kummallista, mutta tartteeko tapahtuakkaan. Antibioottikuuri loppu tänään, ja toivon että se olis viimenen vähään aikaan. Saa nähä.
Moni asia vituttaa. Mutta moni asia saa taas niin iloseks. Myönnän että muston tullu jonkin sortin erakko, mutta en mää voi sille mitään että nautin yksin olosta -paljon enemmän kun aiemmin- kun ei tarvii olla mitään mieltä mistään, ei tarvii puhua kellekkään. Saa vaan olla ja nauttia. Ja kun oon yksin niin useimmiten musiikki soi. Tällähetkellä eniten soi toi Andreas Bouranin Auf uns. Mahtava biisi.
Ainiin, ja hiukset lähtee huomenna!
Ja mulla on miljoona oikeesti asiapostausta arkistosta mm. parisuhteista. Mutta ne oottaa vielä oikeeta aikaa tulla julkastuks. Todennäkösesti ne joutuu poistoon, mutta asiat tuntuu vaan niin simppeleiltä kun ne saa pois päästä, selkeesti kirjotettuun muotoon :)
.jpg)
.jpg)
.jpg)
.jpg)
.png)
.jpg)
.jpg)
