Mä tuun aina riittään

Sillon mä tajusin et nytton jotain pieles,

miks niin paljon vihaa purkautuu niin pienes miehes.

Samal halusin puolustaa ja auttaa sua jatkaan

oltiin kuitenki tultu rinta-rinnan jo niin pitkän matkaa.

 ...

Sit alko se 5 vuotta mitä toivon ei olis ollu

Herran suojas tarjol paljon tasaisempi polku

se sattu muhun sairaasti kun mä tiesin et sä kärsit.

...

Mä elin siin pelos, et koht et oo elos

Tänää ollu jotenki vähä mollivoittonen päivä. Päässä pyöriny kaikenlaista. Syvällistä ystävyydestä ja siitä että mikkä on ystävän velvollisuuksii. Ja vähän vähemmän syvällistä mm siitä, että huomenna pitäis pelata, ja musta tuntuu että se päättyy lanssiin koska kunto ei riitä.

Välillä musta tuntuu että ihmiset ja sosiaalisuus tappaa mut ja aiheuttaa vaa harmii. Välillä taas siltä etten voi tehä mitää ilma tiettyi ihmisii. En tiedä onko tässä mitään järkee että yritän pukee tätä sanoiks. 

Kavereille pystyy puhuun oikeestaan mistä vaan. Ainakin pitäis pystyy puhuun. Mutta mitä jos ei pystykkää? Jos tuntuu siltä et se kaverisuhde on vaan sitä että antaa, mutta ei saa mitään takasin? Kuinka kauan pitää oottaa ennenku saa poistuu paikalta? Oonko mää hirviö jos teen niin? 

Jos kaverilla on tiettyi ongelmia, ja mä tiedän ne. Niin tuleeko mun tehä jotain näitten ongelmien eteen? Siis sellasten jolle en pysty omalla tekemiselläni vaikuttaan. Se että se ongelma on jotain syvempää kun kaverin vaate- tai poikaystäväongelmat? Jos ei puhuta vaa siitä että kaverilla on paha mieli. Vaan se että sillä on oikeesti paha olla. Ja tietää että se syö sitä ihmistä. Mutta et vaan pysty auttaan mitenkään? Onko ystävän velvollisuus ilmottaa tästä johonkin, silläkin uhalla että se ystävyyssuhde kariutuis ja se toinen henkilö joutuis kenties jopa vaikeuksiin tästä. Mutta että sillä loppujen lopuks olis hyvät seuraukset ja asiat paranis? 

Mää oon niin kahen vaiheilla. Molemmissa noista asioista. Mun oma pää ei kykene enää tekeen enempää päätöksiä. Vois kai sanoo että mun elämä on tällähetkellä jonkilaisessa käännekohassa. Niin moni asia muuttuu, niin radikaalisti. Mutta silti taas kaikki on sitä samaa vanhaa. Ja mä voisin valita sen kaiken saman vanhan, se olis niin helppoa nyt. Mutta joutuisinko mä kuitenkin tekeen nää kaikki valinnat uudestaan myöhemmin? 

Oon koittanu ettii vastauksii kaikkialta. Oikeesti, kaikkialta. Toisilta kavereilta, salilta, lenkiltä, musiikista, Raamatusta, aikuisilta, koirilta, kissoilta, kirjoilta, ruuasta.. Mikään ei tunnu aukeevan. Ehkä mää oon taas vaan ite tehny tästä itelleni ongelman. Tai oonkin varmaan. Kyllähän joku varmaan pystyiskin oleen ajattelematta tätä kaikkee ja antaa elämän vaan mennä omalla painollaan. Mutta mun pää ja luonne ei vaan toimi noin.

Mun on pakko tehdä ite omat päätökseni, mää otan kaiken monesti liiankin henkilökohtasesti ja pohdin asioita. Monien ihmisten 'vaikeudet' muuttuu munkin vaikeuksiks. Toisaalta en anna minkään vaikuttaa muhun mitenkään, mutta silti kaikki muut vaikuttaa muhun kokoajan ja kaikessa. Mun pää on aika lähellä umpisolmua tällähetkellä. Ehkä siks oonkin nukkunu yhestä lähtien koko iltapäivän ja illan. Ehkä meen nukkuun vähän lisää. Jos ratkasut löytyyki unesta. 

~Sanna :*