Someone, please save me from myself

Tän kesän piti olla semmonen että juoksen vapaana ulkona ja nautin elämästä. Kuitenki oon taas yhen päivän tuhlannu kieriskellen itsesäälissä kotona. 

Pääosin tääki päivä, viikko ja kuukausi on menny ^ noitten kahen ^ fiiliksen vaihellessa. Eilinen ja tää päivä on ollu enemmän tota ensimmäistä. Huomenna mahollisesti koen taas olevani onnellisempi ku ikinä.

 Instagram, twitter, weheartit, tumblr, lifestyle blogit.. kaikki noi huutaa samaa "It's not how much do you have years in your life, it's how much there are life in your years" Entä jos en jaksa aina painaa täysillä ja hakee kokemuksia? Pitäskö mun nyt potee syyllisyyttä siitä etten aina jaksa tavata ihmisiä ja lähtee spontaanisti retkille? Pitäskö mun potee syyllisyyttä siitä että joskus ihmiset vaan ärsyttää? Vissiin.

Eilen järkytyin itekki ku huomasin että jopa mulle kaiken tärkeimmät ihmiset rupes ärsyttään. Illalla kieriessäni ja oottaessani nukkumattii totesin että en voi muuta ku nyt peruu kaikki mitä olis huomenna. Mun on pakko saada yks päivä ilman ihmisiä. Ilman muita ku itteni. Ja nyt illalla oon helvetin onnellinen että tein niin. Whatsappiin en oo koskenu aamu 1 jälkeen. Samoin tein snapchatille. Yhelle kaverille soitin ja peruin yhen menon. Äitille ja iskälle sanoin huomenta. Muuten oon ollu yksinäni ja täysin hukannu yhen päivän. Mutta mieliala on täysin eri kun eilen. Enkä usko että kukaan ees huomas mun olevan yksin. Ehkä teen tän toistekin.

~Sanna

+ note to myself